Ollaanpa rehellisiä heti alkuun. Jos etsit sellaista siloteltua ”syö viisi kourallista marjoja ja hymyile peilille” -tyyppistä sisältöä, olet väärällä sivulla. Belly.fi on nähnyt kaikenlaista – hikisistä keikoista ja yöllisistä jameista siihen pisteeseen, jossa nyt olemme.
Minä olen Frank. Ja tämä on minun keittiöni, tai ainakin virtuaalinen sellainen.
Kun Belly oli vielä kivijalkatason legenda Helsingin yössä, ruoka oli polttoainetta hauskanpitoon. Nyt, kun vuosia on tullut mittariin, ruoka on polttoainetta siihen, että jaksaa ylipäätään nousta sängystä ilman, että nivelet huutavat hoosiannaa. Mutta yksi asia ei ole muuttunut: en suostu syömään pahvia vain siksi, että se on ”terveellistä”.
Tässä osiossa ei hyssytellä. Puhutaan ruoasta, joka maistuu joltain, pitää miehen (ja naisen) tiellä ja tukee sitä fyysistä suorituskykyä, josta täällä uudistuneessa Bellyssä nykyään saarnataan.
Frankin tausta: Maku edellä, terveys perässä (mutta tiukasti kannoilla)
Minulla ei ole valkoista takkia, enkä aio sellaista pukea. Oppini on haettu kahdesta paikasta: ravintolakeittiöiden painekattilasta ja kuntosalin rautatangon alta. Se on aika mielenkiintoinen yhdistelmä.
Ravintolamaailmassa oppii, että rasva ja suola ovat oikotie onneen. Salilla taas oppii kantapään kautta, että jos vedät pelkkää kermapastaa ja ranskalaisia, kyykkytulos ei nouse, mutta verenpaine nousee. Olen kokeillut kaikkea. Olen punninnut riisinjyviä vaa’alla (älä tee sitä, se vie elämänhalun) ja olen vetänyt ”sikabulkkia”, jossa syödään mitä vain, kunhan paino nousee (älä tee sitäkään, näytät vain turvonneelta pallolta).
Filosofiani – jos sitä nyt siksi voi kutsua – on nykyään pragmaattinen. Ruoan pitää palvella tarkoitusta. Jos treenaat kovaa, sinun täytyy syödä kovaa. Mutta sen ei tarvitse olla mautonta.
Miksi suurin osa ”terveysruoasta” on kuraa?
Ongelma on siinä, että monet terveysintoilijat eivät osaa laittaa ruokaa. He osaavat lukea tuoteselosteita, mutta eivät ymmärrä maustamisesta tai paistolämpötiloista mitään. Keitetty kukkakaali ilman suolaa? Hyi helvetti. Bellyn historian tuntevat tietävät, että meillä ei koskaan tingitty fiiliksestä. Sama pätee lautaselle.
Syöminen suorituskyvyn ehdoilla – Äijän käsikirja (joka sopii kaikille)
Unohdetaan hetkeksi kalorit. Kalori on vain mittayksikkö, se ei kerro, miltä sinusta tuntuu tunti syömisen jälkeen. Jos lounas väsyttää niin paljon, että tarvitset tuplapressoa pysyäksesi hereillä iltapäiväpalaverissa, söit väärin. Piste.
Tässä on Frankin säännöt, joilla homma pysyy kasassa:
- Hiilihydraatit eivät ole vihollinen, mutta niiden ajoitus on usein pielessä. Jos istut toimistossa kahdeksan tuntia, et tarvitse valtavaa lautasta pastaa lounaalla. Se menee suoraan vyötärölle ja vie verensokerit vuoristoradalle. Säästä se pasta treenin jälkeiseen ateriaan, kun lihakset oikeasti huutavat täydennystä. Lounaalla? Ota enemmän kasviksia ja lihaa, vähemmän perunaa.
- Proteiini on kuningas, mutta älä liioittele. Mainosmiehet ovat saaneet meidät uskomaan, että tarvitsemme 200 grammaa proteiinia päivässä, vaikka istuisimme sohvalla. Ei pidä paikkaansa. Mutta jokaisella aterialla pitäisi olla nyrkin kokoinen pala jotain, jolla on ollut vanhemmat tai joka tulee eläimestä (tai vastaava kasviproteiini). Se pitää nälän poissa ja rakentaa sitä lihasta, jota yritämme epätoivoisesti säilyttää.
- Rasva on se, mikä tekee ruoasta hyvää. Kevyttuotteet ovat usein täynnä sokeria ja sakeuttamisaineita korvaamaan rasvan puutetta. Osta kunnon voita, käytä laadukasta oliiviöljyä. Älä pelkää lohen rasvaa. Miehen hormonitoiminta (testosteroni mukaan lukien) vaatii rasvaa toimiakseen. Rasvaton diettaaja on yleensä kiukkuinen ja heikko.
Frankin ”Salainen ase”: Arkiruoka, joka ei maistu arjelta
Miten sitten teet siitä terveellisestä setistä syötävää? Tässä mennään sinne keittiötekniikan puolelle. Tämä erottaa painonpudottajan, joka nauttii elämästään, siitä, joka kärvistelee.
- Paistopinta on makua. Jos heität kananrinnan kylmälle pannulle ja haudutat sitä omassa nesteessään, se maistuu kengänpohjalta. Pannun pitää olla kuuma. Oikeasti kuuma. Lihan pinnan karamellisoituminen (Maillard-reaktio, jos halutaan hifistellä) tuo sen maun, mitä ravintoloissakin haetaan.
- Hapot ovat aliarvostettuja. Jos ruoka on tunkkaista tai ”liian rasvaista”, se ei yleensä kaipaa lisää suolaa, vaan happoa. Sitruunamehu, loraus omenaviinietikkaa tai jopa pieni määrä valkoviiniä nostaa maut esiin ihan uudella tavalla. Kokeile puristaa puolikas sitruuna paistetun lohen tai parsakaalin päälle. Ero on yö ja päivä.
- Käytä tuoreita yrttejä, äläkä säästele. Kuivattu basilika vuodelta 2015 ei tee kenellekään palvelusta. Osta ruukku korianteria, persiljaa tai timjamia ja saksi sitä reilusti ruoan päälle juuri ennen tarjoilua. Se tuo raikkautta, joka huijaa aivojasi luulemaan, että syöt hienommassa paikassa kuin omassa keittiössäsi tiistai-iltana.
Helsingin lounasskene – Frankin tärpit
Vaikka kuinka puhun kotikokkailun puolesta, realistisesti suurin osa meistä syö lounaansa ulkona. Helsinki on muuttunut Bellyn kulta-ajoista valtavasti. Nykyään on onneksi helpompi löytää hyvää settiä, mutta miinoja on edelleen.
Lounasbuffet on petollinen keksintö. Se vetoaa meidän sisäiseen luolamieheemme: ”Syö nyt varastoon, kun kerran on tarjolla.” Ja sitten lautaselle eksyy se kermaperunavuoka, kolme palaa pizzaa ja joku outo majoneesisalaatti, vaikka piti ottaa vain kanaa ja riisiä. Olen ollut siellä, tiedän tunteen.
Kun itse liikun kaupungilla ja etsin ruokaa, kriteerini ovat tiukat:
Ensimmäiseksi, vältän paikkoja, joissa raaka-aineet on piilotettu kastikkeen alle. Aasialaiset buffat ovat tässä pahimpia – friteerattu kana hapanimeläkastikkeessa on käytännössä sokeria ja rasvaa, jossa on aavistus proteiinia. Etsi paikkoja, jotka tarjoavat ”bowleja” tai selkeitä komponentteja. Silloin näet, mitä syöt.
Toiseksi, arvostan salaattipöytää, jossa on muutakin kuin jäävuorisalaattia ja kurkkua. Hyvässä lounaspaikassa on paahdettuja juureksia, papuja, linssejä tai kvinoaa. Ne pitävät nälän poissa pidempään kuin pelkkä vihreä lehti.
Helsingissä on nykyään useita loistavia bistroja, jotka tarjoavat lautasannoksia buffan sijaan. Se on usein parempi valinta. Kun annos tuodaan eteen, syöt sen, etkä hae santsikierrosta ”varmuuden vuoksi”. Se on helppo tapa kontrolloida syömistä ilman, että tarvitsee tuntea olevansa dieetillä.
”Kunnon ruokaa” – Mitä Frankin jääkaapista löytyy aina?
Jos tulisit yllätysvisiitille (älä tule, arvostan yksityisyyttäni), jääkaappini sisältö saattaisi yllättää. Se ei ole pelkkiä superfoodeja.
Siellä on aina kananmunia. Ne ovat luonnon oma täysravinne. Keitettynä, paistettuna, munakkaana – toimii aina. Se on nopein pikaruoka, jonka tiedän. Jos väität, ettei sinulla ole aikaa tehdä ruokaa, valehtelet. Munakkaan tekeminen kestää kolme minuuttia.
Raejuusto ja rahka. Kyllä, ne ovat tylsiä, mutta ne ovat helppo tapa saada proteiinia ilman kokkailua. Sekoita rahkaan vähän marjoja (pakastealtaasta, ei tarvitse olla tuoreita) ja ehkä lusikallinenpähkinävoita, niin sinulla on jälkkäri, joka ei tuhoa tavoitteitasi.
Ja kyllä, sieltä löytyy yleensä myös olutta tai pullo viiniä. Elämä on liian lyhyt absolutismille, ellei siihen ole pakottavaa syytä. Kyse on kohtuudesta. Yksi lasi hyvän aterian kanssa on nautintoa. Koko pullo tiistaina Netflixin edessä on… no, ongelma palautumisen kannalta.
Yhteenveto: Syö kuin aikuinen
Tämä sivu, Frankin Ruokavinkit, ei tule tarjoamaan sinulle ihmedieettejä. En tule väittämään, että sellerimehu parantaa kaiken tai että sinun pitäisi paastota 48 tuntia viikossa. Jos etsit sellaista, internet on pullollaan guruj, jotka ottavat rahasi mielellään.
Täällä Belly.fi:ssä me keskitymme perusasioihin, jotka toimivat. Laadukkaat raaka-aineet, riittävästi proteiinia, fiksuja hiilareita ja ennen kaikkea – ruoanlaiton iloa. Koska jos ruoka maistuu pahalta, et jaksa syödä terveellisesti pitkään.
Seuraavissa artikkeleissa tulen jakamaan reseptejä, jotka ovat ”Belly-approved”. Ne ovat simppeleitä, ne ovat ravitsevia ja ne maistuvat siltä, että niitä voisi tarjota treffeillä ilman häpeää.
Pysy kuulolla. Nyt minulla on nälkä, joten menen paistamaan pihvin.